Ajankohtaista:

Ylen vaaligalleria, käy katsomassa Kauko Juhantalon haastattelu.

Kauko liikkeellä täällä.

Yhteystiedot

Kampanja

Lue vaalilehti tästä

 

 

Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Kauko Juhantalo, Niinisalo 06.12.2014

 

Arvoisat sotiemme veteraanit, kutsuvieraat, hyvät naiset ja herrat

 

Itsenäisyys on ihmisen arvokkain asia. Tänään tuo tunne korostuu meillä suomalaisilla, jotka suurella kunnioituksella pysähdymme viettämään päivää vapaana arjen töistä.

Päivän ohjelma on hyvin vakiintunut. Se alkaa juhlallisella lipunostolla Tähtitornin mäellä Helsingisä ja jatkuu Juhlajumanlanpalveluksella tuomiokirkosa.

Päivään kuuluu myös kunniamerkkien jako ja ylennykset sekä ylioppilaiden soihtukulkue ja kynttilöiden poltto ikkunoilla. Päivän kohokohta on myös Puolustusvoimain järjestämä valtakunnallinen paraati eri puolilla maata vaihdellen ja luonnollisesti päivän huipentaa illalla tapahtuva Tasavallan Presidentin juhlavastaanotto presidentin linnassa. Unohtaa ei toki sovi televisiossa päivällä esitettävää, jo kansalliseksi ikoniksi muodostunutta, Väinö Linnan Tuntematonta Sotilasta.

Perustaltaan itsenäisyys on tietysti iloinen asia, mutta Itsenäisyyspäivän valtiojohteisuus ja alituinen sodan uhka muovasivat Suomessa itsenäisyyspäivän vietosta hyvinkin hartaan ja vakavamielisen. Luonnollisesti tämä edelleen vahvistui sodan jälkeen, kun mukaan tuli sodan ja kaatuneiden muistaminen.

 

 

Suomi ja suomalaisuus alkoi hahmottua täällä asuville ihmisille paljon ennen muodollista julistautumistamme itsenäiseksi valtioksi.

 

Vaikka olimme toisen vallan alaisuudessa, olivat suvereenin valtion toimielimet parlamenttia myöten jo hahmottuneet valmiiksi ja toimiviksi. Vaikka irtaantuminen johti myös veriseen ja raskaaseen veljessotaan, voimme tänä päivänä yhdessä tuntea ylpeyttä vapaasta ja itsenäisestä Suomesta.

 

Kansallisuus alkaa hyvinkin arkisesti. Kun riittävä määrä ihmisiä on alkanut kokea läheisempää yhteenkuuluvuutta, hankkia elantonsa samoin menetelmin ja ymmärtää toisen puhetta, on samalla alettu kokea yhdessä asuttu ja tavoitettavissa oleva maantieteellinen alue yhteiseksi, omaksi maaksi. Samalla koetaan yhteinen turvallisuuden tunne.

 

Koetaan myös että, tietämyksen ulkopuolella asuvat muodostavat siten uhkan, jota vastaan pitää yhdessä puolustautua.

 

 

 

Professori Matti Klinge on useassa teoksesaan käsitellyt tätä tapahtumaketjua, mutta aivan erityisesti väitöskirjansa toisessa osassa, joka saikin nimekseen ”Kansalaismielipiteen synty”. Tämä osa käsitteli 1850-lukua ja 1860- lukua, mutta teema kattoi myös osin 1840-lukua. Kyseessä oli tuolloin suuri yleiseurooppalainen ilmiö.

Klinge kirjoittaa ” Länsimainen demokratia perustuu keskeisesti vapaiden kansalaisryhmien toimintaan, jotka puolueiksi tai etujärjestöiksi hahmottoneina pyrkivät vaikuttamaan valtiokoneistoon; yhdistymisvapaudessa on perimmältään kysymys juuri tästä.”

Suomessa alkoi säännöllinen valtiopäivätoiminta jo 1863, ja sen tueksi syntyi pian myös lehdistö, joka ryhtyi luomaan ja kannattamaan valtiollista yleistä mielipidettä.

 

Maan poliittisessa elämässä tapahtui tällöin käänteentevä murros, jota vuosien 1809 ja 1917 ohella, voitaneen pitää Suomen erityishistorin huomattavimpana taitekohtana. Se pyrkimys kansan saattamiseksi mukaan hallintoon, joka Suomessa tapahtui valtiopäivien alkaessa vuonna 1863 kokoontua, on 1800-luvun Euroopan aatehistorin keskeinen tekijä. Alettiin puhuu uudesta termistä, pyrkimyksestä demokratiaan.

 

 

 

 

 

 

Juuri samoihin aikoikoihin alkoivat, myöskin kansallisen korostumisen luonteeseen

kuuluvat, vastakohtaisuuksien korostamiset, toiseen kansakuntaan. Yleensä

 

länsisuomalaiset kannattivat historialillis- kulttuurisillisistä syistä syistä läntistä kulttuuria, muut kansallis-kielellisistä uutta itäistä.

 

Näiden ryhmien kansallinen korostuminen etsiytyi helposti venäläisvastaisuuden ilmauksiin, jossa vuosi 1861 muodosti varsinaisen Venäjän vastutuksen alun, joka vuotta myöhemmin huipentui soihtukulkueessa keisarin luo. Läsnä olleiden venäläisten hurratessa keisarihymniä soitettaessa, suomalaiset ylioppilaat sihisivät ja vaativat jalka polkemalle Porilaisten marssia.

 

Porilaisten marssi esittäminen oli tietenkin tilaisuudessa, kuten muutenkin kielletty. Sama kielto koski ennen pitkää kaikkea vuosien 1808-1809 sodan muistelua, joka tuntui sitä tärkeämmältä isänmaalliselta toiminnalta, mitä enemmän sitä koetetettiin estää.

 

 

 

 

 

 

Miksi viipyä näinkin pitkään historiassa. Siksi, että juuri itsenäisyyspäivänä on syytä perustellusti harkita, olemmeko huolella hoitaneet itsenäisyyttämme. Tämä korostuu viettäessämme tilaisuuttamme tykistövaruskunnassa, joka korostaa itsenäisyyden säilyttämisen vakavinta ja raskainta puolta.

 

Itsenäisyys on laaja ja monimutkaistunut käsite nykyajan globaalissa maailmassa. Joudumme kysymään, voiko sen kuin huomaamatta nykypäivän valtavan neovottelumekanismin ja markkinamaailman puitteissa menettää.

Rauhan oloissa itsenäisyyttä voikin katsoa monin eri silmin. Maamme on kaikessa mukana. Voiko se rajallisin voimin toimiessaan, vakuuttaa kansalaisilleen, olleensa pienenä maana aina käytyjen neuvotteluiden voittaja. Tätä voi epäillä.

 

Mitenkä epäillä. Käyköön yhtenä esimerkkinä professori, ulkoministeri ja suurlähettiläs Keijo Korhonen joka presidenttiehdokkaana vastusti erittäin voimakkaasti Suomen liittymistä EEC:n jäseneksi.

Hän korosti puoluettomuutemme välttämyyttä historian ohjeena. Hänen mukaansa Suomen historian ja mantieteen antama ehdoton ohje on, että meidän on pysyttäytyminen Euroopan suurvallan ja Venäjän välisen mahdollisen selkkauksen ulkopuolella. Hänen mukaansa tämä on Suomen puolueettomuuspolitiikan ydin ja todellinen sisältö.

 

Korhosen mukaansa suomalainen halajaa olla mukana parempien ihmisten suuressa maailmassa, ”Euroopassa”. Mutta hän ei uskalla osallistua siihen itsenäisenä ja omia etujaan ajaen kuten skandinaavit ja Keski-Euroonan pienet kansat. Itsenäisen Suomen historia on lyhyt, olemme vielä arkoja ja heikkoja, hänen mukaansa jäämme vielä lakki kourassa nöyrän torpparin tavoin seisomaan pappilan eteisen ovenpieleen.

 

Niin tai näin, tämän päivän realistinen tapahtumaketju on tosiasia. Eurooppa elää epänormaalissa järjestyksessä. Epänormaalissa sinänsä, että taloudellisesti, ainakin väliaikaisesti, voimistunut Venäjä, kokee sotilaallisesti laajan ja mahtavan Neuvostoliiton hajottua, uudet syntyneet pienet ja keskisuuret rajavaltiot strategisti ja turvallisuuspoliittisesti uhkaksi.

Sen mielestä tämä merkitsisi kriisitilanteissa sietämätöntä vaaraa. Jopa taistelutoimin Venäjä haluaa varmistaa näiden maiden pysymisen sen omassa leirissä, koska turvallisuus on suurvallan korkein laki. Venähän menetti käydyssä murroksessa lähes kaikki ne voittomaat, joita suurvalta oli viimeisten 300 vuoden aikana hankkinut.

 

EU:n jäsenenä Suomi on nyt joutunut, jopa omien taloudellisten etujensa vastaisesti, sitoutuotumaan näiden valtioiden puolustamiseen. Tietenkin huoli talouden

kehityksestä, mutta myös kansalaisten huoli ylensä maamme ulko-ja turvallisuuspoliittisesta kehityksestä ei voi olla vaikuttamatta kansalaisten mielipiteisiin.

Asenteemme muuttuvat hitaasti, mutta Ukrainan tilanne ja Venäjän sotilasbudjetin kasvattaminen aiheuttavat meilläkin kasvanutta huolta. Kuitenkin reipas enemmistö on edelleen sitä mieltä, että sitoutumattomuus on meille oikea tie.

Toki Suomen on huolehdittava kahdenvälisistä suhteista Venäjään, se on valtioviisautta. Näin totesi hiljan Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö, mainiten että naapurin kanssa on oltava mieluummin hyvissä kuin huonoissa väleissä, ja ei ole yhdentekevää, missä väleissä me olemme Venäjän kanssa.

 

Poliittisen kultturimme, arvojärjestelmämme, tapojemme ja yleisen asennoitumisen takia kuulumme kuitenkin vuosisatojen ajan eurooppalaiseen kulttuuriin ja olemme sidoksissa juuri sinne. Suomen turvallisuuspolitiikan välttämättömyydet, geopolitiikan muuttumattomat tosiasiat ja maantieteellinen sijaintimme on kuitenkin aina muistettava.

 

Vaikka juuri hiljan Venäjän rajamaiden yhteisesssä tutkimuksessa päädyttiin toteamukseen, ettei Venäjän rajamaista juuri Suomeen taikka Unkariin kohdistu

 

 

luonnollisia geopoliitisia vaatimuksia, ei nykyinen jännittynyt tilanne voi olla vaikuttamatta. Muu maailma ei tunnu luottavan siihen, mitä Venäjän presidentti pari päivää sitten linjapuheessaan lausui: ” Kaikilla kansakunnilla on erottamaton, suvereeni oikeus päättää itse mitä tietä ne kehittyvät, valita liittolaisensa ja poliittiset johtajansa, hoitaa talouttaan ja varmistaa oma turvallisuutensa. Venäjä on aina kunnioittanut näitä oikeuksia ja se tulee aina tekemään niin.” Onko näin, se nähdään.

 

Jo ennen Ukrainan kriisiä oli Suomen ja Ruotsin yhteistyö turvallisuuspolitiikassa vauhdittunut. Kustannusten jakaminen on molemmille mieleen. Ruotsissa on myös syntynyt keskustelu asevelvollisuuden lopetttamisen järkevyydestä. Maiden välillä myös keskustellaan meri-ja ilmavalvonnan yhteisestä huolehtimisesta. On myös todettu, ettei Suomen ja Ruotsin yhteistyötä Moskovassa koeta uhkaksi, ehkä pikemminkin päinvastoin.

 

Diplomatiasta ja yhteistyöstä riippumatta Suomen on huolehdittava omasta puolustuskyvystään. Puolustusvoimat perustavat sotilaallisen puolustuskykymme alueelliseen ratkaisuus,jonka peruskivenä on alueellisen puolustuksen periaate. Se toteutuu yleisen asevelvollisuuden kautta ja tähtää koko maan puolustamiseen omin voimin.

 

 

 

Tänään muistamme kunnioittaen itsenäisyyden vakavinta osaa, joutumista sodan kautta sen säilyttämiseen. Suomi teki sen suuren uhrin antaen.

 

Olimme yksipuolisen hyökkäyssodan kohde. Meidän oli maksettava sotakorvaukset, luovutettava yksi parhaista maakunnistamme ja sijoitettava sadattuhannet kansalaisemme yhteisen pienentyneen isänmaamme uusiin osiin. Suomi on vapaa maa vain omista ansioistamme, siksi että taistelimme sodissa urhoollisesti, kärsimme suuria menetyksiä, mutta säilytimme vapautemme. Karjalaiset saivat osin ehjät ja tuhoutuneet kotinsa takaisin tilapäisesti kesällä 1941, mutta sitten äkkilähtö oli lopullinen. Ihmeellisesti karjalaisuus lopulta vahvisti kansallista kestokykyämme sodan jälkeisinä raskaina vuosina.

 

Suomen on historiansa aikana ollut jatkuvasti löydettävä oma tiensä muuttuvassa maailmassa. Ehdoton perustavoitteemme on pysyvästi ollut Suomen Itsenäisyyden ja riippumattomuuden turvaaminen kaikissa olosuhteissa sekä sen myötä huolenpito kansalaisten turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Me varaudumme puolustamaan

isänmaatamme myös sotilaallisesti, mutta samalla kaikin keinoin edistämme rauhan

säilymistä maailmassa.

 

 

 

 

 

Arvoisat kuulijat.

Meillä on ilo viettää juhlaamme varuskuntamme upeissa puitteissa. Sen tulevaisuus näyttää turvatulta, mutta välttämättä Suomen on huolehdittava lisävaroin sotilaallisesta puolustuksestaan, jonka runkona tulee säilyttää yleinen asevelvollisuus.

 

Itsenäisyys on pyhä asia, jonka todellisen merkityksen vasta vanhempana täysin ymmärtää. Jokaisen maan on löydettävä siihen oma tiensä. Tarvitaan yhtenäinen kansa, joka tuntee juurensa ja kulttuurinsa.

Tunnemme sydämissämme, että suomalaisten juuret ovat lujasti kiinni suomalaisen isänmaan kamarassa.

Tänään kunnioitamme sankarivainajiamme, syvästi kiitämme sotiemme veteraaneja, niin miehiä kuin naisia, sotainvalideja ja lottia. Kiitämme kotirintamaa ja murehdimme sotaorpojen kohtaloa. Ilman heitä, taistelleita, rintamalla siellä, puhuisimme nyt vierasta kieltä.

 

Toivotan teille kaikille Onnellista ja Iloista itsenäisyyspäivää 2014.